Ilmoittautuessani mukaan porukkaan katsomaan Waiting for Barcelona -elokuvaa Refugee Film Festivaaleille en arvannut kuinka suuresti tulisin elokuvakokemuksesta nauttimaan. Elokuvan runollisuus, sekä kuvauksen ja tarinan toisiaan tukeva eteneminen toivat elämän Barcelonan kaduilla katsojan silmien eteen käsinkosketeltavan todellisena, muttei hankaluuksilla mässäilevänä.
Dokumenttielokuvan päähenkilönä on Gambiasta lähtöisin oleva Mou, joka on asunut Barcelonan kaduilla 10 vuoden ajan. Kamera seuraa ympäri Barcelonan katuja kiertelevää Mou:ta, joka raapii elantonsa kasaan erilaisista lähteistä romunkeräämisestä tavaroiden myyntiin turisteille. Samaan aikaan hän kertoo katsojalle haaveistaan eli papereiden saamisesta ja mahdollisuudesta tehdä oikeaa työtä. Kohtaukset, joissa Mou kävelee pitkin katuja naisystävänsä kanssa pohtien illan leffavalintaa tai haaveillen kodista ja lapsista voisivat olla kohtauksia kenen tahansa meidän elämästä. Riipaisevaa on, ettei meillä kaikilla kuitenkaan ole samoja mahdollisuuksia.
Barcelonan valo heräät mustavalkoisessa toteutuksessa kauniisti esiin ja kuvaaja ja ohjaaja ovat onnistuneet vangitsemaan elokuvaan jonkin puolen Barcelonasta, jota siellä käyneenä kevyesti kosketin, mutta josta en täysin itse saanut kiinni.
Elokuvan jälkeen pääsimme kuulemaan ohjaajaa Juha-Pekka Tanskasta projektin alkuhetkistä. Tanskanen kertoi matkallaan Barcelonaan kiinnittäneen huomiota siihen, että romunkerääjiä oli liikkeellä paljon ympäri kaupunkia. Palattuaan Suomeen ajatus dokumenttiprojektista alkoi kehittyä ja lopulta lähes kolmen vuoden ajan tiimi seurasi Moun elämää. Itselleni erityisen kiehtovaa oli se, miten koko projekti oli lähtenyt liikkeelle matkustamisesta ja siitä miten ajatus romunkerääjistä jäi vaivaamaan vielä matkan jälkeenkin. Matkalla olo väistämättä muuttaa meitä itseämme, mutta voisiko se toisten tarinoita jakamalla muuttaa myös enemmän? Voisimmeko me matkailijoina kertoa eteenpäin tarinoita, jotka muuten jäävät kuulematta?